Blogit

Napsauta blogin otsikkoa niin pääset navigoimaan sujuvasti blogista toiseen.

Eräs vaalilupaus?

admin : tammikuu 27, 2016 6:03 pm : Vaalikampanjan aikaiset blogikirjoitukset

Pian 15-vuotias nuorimies otti rippileirin viimeisen illan hartaudessa – siinä kohdassa, jossa sai sanoa jotain jos halusi – kiertävän kynttilän käteensä, pyyhkäisi tukan silmiltään ja sanoi hymyillen: ”Mie olen tätä niin oottanut.” En tarkasti muista, mitä kaikkea muuta hän sanoi: taisi muistella kokemiaan hyviä asioita leiriviikon varrelta.

Pastori talletti sydämeensä päällimmäisenä tämän: nuori oli odottanut kovasti rippikouluaikaa ja joululomalla pidettävää leiriä. Koko hänen olemuksensa viesti, että odotukset olivat täyttyneet. Hyvää kannattaa odottaa. Kirkolla on edelleen käsissään tämä tärkeä kasteopetuksen ja elämän eväiden ammentamisen valttikortti, rippikoulu.

* * *

Kirkolliskokous- ja hiippakuntavaltuustovaalin edellä on kysyttävä: mitä itse odotan kirkon työntekijänä seurakunnalta ja kirkolta? Minkälaisia odotuksia kannan tietoisesti tai tiedostamatta suhteessa nimenomaan päätöksentekoon ja kannanottoihin? Mitä voin itse luvata?

Odotan ja toivon yhtenä asiana ainakin sitä, että me kirkon työntekijät voisimme sitoutua kirkkomme päätöksiin, ovatpa ne kuinka kipeitä ja oman ajattelun vastaisia tahansa. Tulevan uuden kirkolliskokouskauden aikana päätöksentekovaiheeseen tulee varmasti monta asiaa, joissa kysytään rakentavaa ja kauaskantoista ajattelua, mutta myös sitoutumista. Tuleeko vaikkapa sukupuolineutraalista avioliitosta ja vihkimiskysymyksestä uusi naispappeus, uusi kolmekymmenvuotinen sota tai korrektimmin ilmaistuna uusi omantunnonvapauden toteuttamisen kenttä?

* * *

Nyt tai tulevaisuudessakaan ei käy päinsä, että kirkon virassa olevat työntekijät ottavat erivapauksia siinä mikä on lainsäädännöllä sinetöity. Olen pappisvalani antanut yli 17 vuotta sitten, mikä merkitsee uskollisuutta sille jonka palveluksessa olen: se merkitsee Kristukselle ja kirkolle antamani lupauksen täyttämistä päivästä ja virkavuodesta toiseen. Vihin, siunaan, kastan ja toimitan muita toimituksia sen mukaan mitä kokonaiskirkko asiasta on päättänyt enkä sen mukaan, onko omassa ajattelussa tilanteen tullen myötä- vai vastatuuli. Minun on toimittava kirkkoni päätösten mukaan.

Toisaalta ne myös antavat työlleni turvalliset rajat ja raamit. Jeesus on sanonut omilleen: ”Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät.” Kirkko on Kristuksen ruumis, me kirkon työntekijät Kristuksen palvelijoita omalla paikallamme. Meitä ei kanna vain hallinto ja päätökset vaan myös sen usko. Kirkon virassa toimivan on sitouduttava myös siihen.

* * *

Kirkko tarvitsee sen oppiin, tunnustukseen, hallintoon ja päätöksiin sitoutuneita uskollisia työntekijöitä. Tämä on vain yksi ainoa näkökulma muiden joukossa, mielestäni silti kirkon tulevaisuutta ajatellen olennaisen tärkeä.

Toinen vasta-ajatus on mahdollisesti se, että tarvitaan rohkeita ihmisiä, jotka uskaltavat olla kirkon asioista ja päätöksistä eri mieltä, uskaltavat kuunnella sydäntään ja omatuntoaan ja sitä miten nämä kaksi – sydän, jossa usko on, ja omatunto – tulkitsevat Raamatun sanaa.

Onko kirkko kuitenkaan yksilöllisen rohkeuden varassa? Minulla ei valitettavasti riitä rohkeus muokata kirkollisten toimitusten kaavoja seurakuntalaisten toiveiden mukaisesti aivan uusiksi, eikä se riittäisi siihenkään, että tietoisesti toimin vastoin kirkkolakia oman uskonvakaumukseni, eettisen tai moraalisen tulkintani mukaisesti, tai pelkästään sydämeni palon varassa.

* * *

”Mie olen tätä niin oottanut.” Edelleen toivon ja odotan yhdessä monien seurakuntalaisten ja kollegojen kanssa: että kirkko laittaisi itsensä sisältä päin järjestykseen, ehkä myös sanoisi joitain asioita ääneen. Meidän tulee toimia yhdessä. Odotan tulevaisuuden kirkolta sitä, että se mitä omassa ajattelussamme hyväksymme tai jätämme hyväksymättä, ei enää saisi tehdä työrajoitteita yhteenkään Suomen seurakuntaan tai hiippakuntaan.

Odotan enemmän kuin persoonallista rohkeutta, kirkon kokonaisvaltaista rohkeutta myös ilmaista, mitä se virassaan olevilta työntekijöiltä odottaa. Jokainen meistä voinee omasta puolestaan luvata tahtovansa työssään edistää kirkon yhteistä hyvää?

Kirkolliskokoukseen ja hiippakuntavaltuustoihin odotan valikoituvan mahdollisimman monipuolisen joukon päättäjiä. Kirkon yhteinen ääni ei ole se joka kuuluu herätysliikkeille tai kuuluu vain tietyistä osista Suomea, kaudesta toiseen suurin piirtein samojen ikäluokkien edustajien suusta.

* * *

Paikallisseurakunnassa tehtävä työ kulkee ihmisten elämän arjessa: iloissa ja suruissa ja elämän suuria virstanpylväitä sivuten. Kotiseurakunta on tärkeä rinnalla kulkija. Jumalan armon ja rakkauden sanoma on läsnä seurakunnan monipuolisessa toiminnassa, jonka kulmakivenä on yhteinen jumalanpalvelus.

Koen työssäni, että seurakuntalaiset odottavat paitsi ihmisläheistä ja kutsuvaa, omistaan välittävää, mutta myös yhteen hiileen puhaltavaa kirkkoa. Sisäiset ristiriidat ja ”eipäs-juupas-en toimi-en hyväksy-en ole yhteistyössä”-jauhamiset kirkon laajemmalla kentällä ja julkisuudessa, vuodesta toiseen, haavoittavat, vieraannuttavat, tekevät hallaa. Ne saavat seurakuntalaisemme kyselemään, onko tällaisella kirkolla meille annettavaa?

Yksimielisyys ja aito yhteys eivät ole vain kaunis toive. Ne voivat jonain päivänä olla myös yhteinen päätös.

Hanna Kuusela
Sodankylän seurakunnan kirkkoherra

Comments are closed

Litteämpi vatsa Jeesuksen avulla

admin : tammikuu 25, 2016 5:24 pm : Vaalikampanjan aikaiset blogikirjoitukset

Jokin aika sitten selailin iltapäivälehteä paikallisessa pizzeriassa, ja silmiini sattui otsikko, ”Litteämpi vatsa mindfulnesin avulla”. Silloin tajusin, kuinka hieno asia kirkkomme alakulo onkaan. Kukaan ei yritä myydä mitään Jeesuksen avulla. Suurenmoinen riemun hetki kaikille meille oikeassa uskossa ja puhtaassa opissa oleville.

Itse asissa kirkkokin tuntuu varovan Jeesuksen avulla ”myymistä”. Ehkä kirkolle moniarvoisuus tarkoittaa omien arvojen arastelemista.

Näen  kirkon (evankelisluterilaisen siis, mutta pitäydytään ytimekkyyden vuoksi kirkossa) ongelman olevan glamour-ongelma. Loppujen lopuksi käytämme järkeä sangen vähän. Valinnat tehdään  mielikuvien perusteella.

Sari Essayah tiesi selkeästi eniten talousasioista, mutta Niinistö oli presidentillinen, ja Haavisto charmikkaasti vihreä.

Virginia Postrelin määritelmän mukaan glamour on kielen ulkopuolista retoriikkaa. Glamour toimii kuvien, käsitteiden ja toteemien kautta. Niiden avulla luodaan sekä mielihyvää että kaipuuta. Saattaa kuulostaa yllättävältä, mutta glamourilla on voima muuttaa elämä, hyvässä ja pahassa. Hyvästä olkoon esimerkkinä nuoret urheilijat, tieteellisten löytöjen innoittamat opiskelijat. TV on tehnyt sairaaloista ja poliisilaitoksista hohdokkaita.

Glamourin pimeä puoli näkyy esimerkiksi ISISin vetovoimassa. Harvempaa nuorta miestä on koraani kutsunut sotimaan, vaan toiminta, samanmielisten arvostus, vaara ja väkivalta, eli samat asiat, jotka tekevät reippaasta toimintaelokuvasta niin miellyttävän katsoa.

Kuten jo alussa todettiinkin, glamour-ongelma ei ole kirkolle pelkästään tappio. Kulahtanut, hieman eksyksissä oleva julkisuuskuva suojelee pahimmilta ylilyönneiltä. Mutta ajattelutapa, jossa ensisijaisesti pyritään välttämään virheitä, on tulevaisuuden kannalta vaarallinen, ja mikä pahinta, ikävystyttävä.

Ongelmaan on siis vastattava. Vastaus ei voi olla bling-bling -kaftaaneissa urheiluautoilla kiitävät mediaseksikkäät pastorit. Nämä markkinat ovat jo täynnä, ja niille pyrkiminen tarkoittaisi vain sitä, että ollaan vaihdettu taivaallinen glamour maalliseen.

Aikoinaan ”arkipiispaksi” hakenut Juha Luodeslampi kirjoitti teeseissään muun muassa, että syrjäytyneissä nuorissa miehissä on kirkon tulevaisuus. Lauseessa on jotain samaa kuin kertomuksessa pyhästä Laurentiuksesta ja kirkon aarteista. Kirkon glamour on armon glamouria, suoraan Jumalalta jokaiselle uskovalle. Ei tästä kukaan muu puhu.

Kysymys lieneekin, miten puhua. Minulla on pari ajatusta, mutta tuskin aihe näihin supistuu. Suomalaiset ovat tieteestä kiinnostunutta kansaa, ja kirkolla on yliopistollisen koulutuksen saanut työntekijäryhmä, teologit. Kykyä kriittiseen keskusteluun siis olisi. Ja sitten on tämä glamour, joka toimii kuvien, käsitteiden ja toteemien kautta. Itse luotan siihen, että kun teen sen minkä teen, niin hyvin kuin osaan, ja Pyhä Henki tekee loput. Itse uskon, että se näkyy ja tuntuu. Se ei vaadi kiiltävähampaista glitterpapistoa, vaan luottamuksen siihen, että työ on tärkeää ja merkityksellistä.

Mutta miten nämä pohdinnat suhteutuvat ehdokkuuteeni hiippakuntavaltuustoon? Italian kielessä on 1500-luvulta peräisin oleva sana, ”sprezzatura”. Sana viittaa toimintaan, joka näyttää vaivattomalta, huolettomalta, nonchalantilta. Hikisenä paikalle ähkivä pastori ei oikein välitä kuvaa glamourista, kun taas vaivattomuus ja huoleton työskentely edistää kuvaa paremmasta todellisuudesta.

Hiippakuntavaltuutetun tehtävä on mielestäni pyrkiä tekemään päätöksiä, jotka edistävät sellaista työskentely-ympäristöä, jossa olisi mahdollisuus keskittyä oman työnsä mahdollisimman hyvään hoitamiseen. Sprezzatura syntyy keskittymisen ja harjoituksen kautta, ei niin että perustyön päälle lisätään kaikkea pientä säätämistä. Sprezzatura on ohjelmani, elämässä ja erityisesti kirkollispolitiikassa.

Sasa Lehtinen

Comments are closed

Kristuksen ruumis – annettu vai myyty?

admin : tammikuu 23, 2016 9:27 am : Vaalikampanjan aikaiset blogikirjoitukset

Syntyykö jäsenyys Kristuksen ruumiiseen kasteen vai kirkollisveron kautta? Onko Kristuksen ruumis myytävänä?

Jos kirkko organisaationa alkaa muodostua sen kysymyksen ympärille liittyvätkö vai eroavatko ihmiset kirkosta, kirkko alkaa elää maailmasta eikä maailmassa, ja sen toimintaa alkavat ohjata markkinatalouden lait. Kristuksen ruumis myytäisiin.

Jos kuvasta tulee markkinoinnin tähden tärkeämpi kuin todellisuudesta, omaa olemassaolon oikeutusta aletaan todistella julkisesti erilaisin keinoin ja siihen tarvitaan hyvää imagoa. Siloitellun julkisuuskuvan ylläpitäminen aiheuttaa oman pimeän puolen kieltämistä ja johtaa valheellisuuteen. Kristuksen ruumiista tulisi itseään peilaava narsisti.

Jos oma merkitys hämärtyy teologisen punaisen langan kadotessa markkinatalouden hammasrattaisiin, olemassaoloa aletaan perustella ensisijaisesti yhteiskunnallisella merkittävyydellä. Kirkon tehtävä ei ole olla yhteiskunnallisen sosiaalisen työn jatkopala eikä sillä ole mitään velvollisuutta pokkuroida valtiollista vallankäyttöä. Kirkon tulee tehdä jatkuvasti teologista analyysia siitä, mikä sen toiminnassa on merkityksellistä, ettei se päätyisi puoluepoliittisten intressien toimeenpanijaksi. Muuten Kristuksen ruumis joutuisi hyväksikäytetyksi.

Jos sanoma ja käytännöt uskotaan maksettujen yrityskonsulttien haltuun, heidän hyväntahtoisella välityksellään liikemaailman ideologiat majoittautuvat kirkkoon ja vakiinnuttavat paikkansa vieden käytäntöjä – ja sen myötä myös teologiaa, kohti markkinatalouden usvaa. Se puolestaan perustuu täydellisesti asiakas-palveluntuottaja -asetelmaan, joka on yhtä kaukana kristillisen yhteisön apostolisesta traditiosta kuin itä on lännestä. Kristuksen ruumis rampautettaisiin.

***

Mahdollisuus on mielenmuutos, sillä siihen ei tarvita edes rahaa. Siihen tarvitaan ainoastaan rohkeutta katsoa asioita uudenlaisesta näkökulmasta ja tehdä päätöksiä sen mukaisesti. Kristuksen ruumis ei ole kuollut, vaan elää.

Mahdollisuus on kirkon valtava resurssi ja resurssista kalleimpana ihmiset. On omistautuneita työntekijöitä, mutta myös ihmisiä – tavallisia ei-palkattuja kristittyjä, jotka ovat valmiita ottamaan paikkansa kirkossa mikäli se heille annetaan. Kirkolla on hallussaan aarre: köyhät, sairaat, syrjäytyneet, kipeät, yksinäiset, vammaiset, vanhukset, kaikki ne, jotka markkinoiden maailmassa luokitellaan arvottomiksi. Sillä kirkko pitää sisällään ymmärryksen ja viisauden siitä, mikä arvo on arvottomalla. Kristuksen ruumiissa on voimaa.

Mahdollisuus on viime vuosina virinnyt uudenlainen ajattelu, uudenlainen teologia, innostavat, luovat tavat tehdä asioita seurakunnissa. On myös uudenlaista spiritualiteetin haltuunottoa, joka ei perustu rationaaliseen ja opilliseen uskontulkintaan, vaan sydämelliseen kristittynä elämisen teologiaan, joka tapahtuu tässä ja nyt, reaalipreesensissä, hengellisesti ja fyysisesti. Kristuksen ruumis inkarnoituu koko ajan.

Mahdollisuus on se, että vaikka kirkko-organisaation taholta ajetun strategian vuoksi myös paikallisseurakuntatasolla tapahtuu aika ajoin meheviä harhalaukauksia, silti paikallisseurakunnissa tapahtuu myös koko ajan aivan mahtavia juttuja. Kristuksen ruumis elää juuri tässä ajassa.

Mahdollisuus on se, että kirkko-oppi on lyhyessä ajassa muodostunut teemaksi, joka yhdistää teologeja ylitse perinteisten konservatiivi-liberaali -rajalinjojen. Nuorempi teologisukupolvi ei ole enää raamattukysymyksen aiheuttamien kipujen vanki, vaan uskaltaa olla yhtä aikaa sekä historialliskriittisen raamatuntutkimusperinteen lapsia että kirkon tunnustuksen ylpeitä lipunkantajia. Jotakin on nyrjähtänyt mukavalla tavalla eteenpäin. Kristuksen ruumiin jäsenet tuntevat toisensa, vaikka käsi ei voikaan olla jalka.

Lopuksi. Kirkolliskokouksessa päätöksenteon pohjana tulee olla terve ekklesiologia. Tämä ei merkitse automaattisesti julkisoikeudellisen yhteisön statuksesta luopumista, vaikka siitäkin tulisi voida keskustella avoimesti.

Kuitenkin kun tulevalla kaudella kirkolliskokouksen keskeisimmiksi teemoiksi noussevat seurakuntarakenneuudistus sekä kirkkomme avioliittoteologia, niiden ratkomisessa selkeä itseymmärrys kirkon luonteesta ensisijaisesti uskonyhteisönä, jonka jäsenyys syntyy kasteen perusteella, on välttämätön pohja. Kristuksen ruumiin anatomia on yhtä kuin sen jäsenet.

Helena Paalanne

Seurakuntapastori, nuorisotyönohjaaja, psykoterapeutti

Comments are closed

Kasvun mahdollisuus

admin : tammikuu 19, 2016 8:00 am : Vaalikampanjan aikaiset blogikirjoitukset

Olen miettinyt viime aikoina miten hento onkaan uuden kasvun verso.  Mikään luonnossa ei ole niin heleän kaunis kuin versoon puhkeava lehti tai nupusta aukeava kukka, elämänsä untuvikkona aloittava poikanen tai eläimen lapsi.

Hento ja haavoittuva on ihminenkin.  Yksi epämiellyttävä katse, yksi välinpitämätön kädenpuristus, yksi kiireellä ja katsomatta jaettu ehtoollinen ja se tunnelma muistetaan.

Kirkon työntekijä edustaa aina koko kirkkoa ja on siten työnantajansa käyntikortti, ”maan suola ja Kristuksen tuoksu”.  Siksi ei koskaan ole yhdentekevää, miten työtämme teemme tässä Kristuksen kirkossa, mahdollisuuksien ja mahdottomuuksien maailmassa.

Elämässä kaikenlainen kasvu lähtee kohtaamisesta. Osallisuus syntyy kohdatuksi tulemisesta, mukaan ottamisesta ja toivo nähdyksi tulemisesta.

”Saanko minä olla täällä tällaisena?” on aika-ajoin jokaisen seurakuntalaisen kysymys.  Silloin kun kelpaamiselle ei veistetä mittatikkua, silloin kun kasvulle ei määritellä tavoitteita, silloin jokaisella on oikeus kasvaa omana itsenään. Silloin jokaisella on oikeus tulla ja olla olemisen ja huolenpidon armahtavassa ilmaiirissä. Tässä on meidän jokaisen kristityn mahdollisuus

Veteen pudonnut pisara laajenee hiljalleen ja piirtyy vedenpinnan kalvolle pitkäksi aikaa.  Kasteen kirkas vesi pesee puhtaaksi ja lahjoittaa kalleimpansa, ikuisen rakkauden liiton. Minulle armon väri on valkoinen.

Kastettuja kutsutaan viestinviejiksi kovien arvojen keskelle ja ammentamaan elävän veden lähteestä.  Muistuttamaan, että Jumala ei tunne mahdottomuutta.

Hänelle on vain mahdollisuuksia.  Jumala ei latele armottomia kasvamisen ehtoja vaan julistaa Kristuksen ehdotonta armoa. Tälle sanomalle kirkon on oltava uskollinen.

Kaija Tiirola

rovasti, työnohjaaja, Haapajärvi

Comments are closed

Rakas kirkko

admin : tammikuu 18, 2016 4:17 pm : Vaalikampanjan aikaiset blogikirjoitukset

Kirkko on minulle rakas. Tämä on itselleni tärkeä lähtökohta niin perustyössä seurakunnassa kuin luottamustehtävissäkin. Se motivoi tekemään työtä kirkossa. Valituksi tuleminen ei koskaan ole päämäärä, vaan se antaa valtuutuksen itse työhön.

Kirkolliskokous edustaa kirkkoa kaikessa moninaisuudessaan. Tahdon uskoa, että jokainen edustaja tekee työtä rakkaudesta kirkkoa kohtaan. Olen nähnyt, että menestyksellinen tehtävän hoitaminen edellyttää eri näkökulmia kunnioittavaa yhteistyötä, avoimuutta ja luottamuksen rakentamista. On jaksettava kuunnella, neuvotella ja yhdessä löytää. Parhaimmillaan se on hyvin mielekästä ja palkitsevaa.

Koko yhteiskunnan kysymykset ja ratkaisut heijastuvat myös kirkkoon. Rahasta ja sen puutteesta puhutaan kaikkialla. Monet rakenteelliset ratkaisut odottavat edelleen toteutumistaan. Hallinnon keventämistä ei vastustane kukaan, mutta mitä se käytännössä tarkoittaa ja miten se kirkossa toteutetaan, onkin jo visaisempi kysymys.

Olin viime keväänä pahoillani ja pettynyt, ettei seurakuntarakenneuudistus mennyt eteenpäin. Määräenemmistösäännös osoitti voimansa ja herätti jälleen keskustelun sen muuttamiseksi. Nyt odotan mielenkiinnolla, millaisia ratkaisuja kirkolliskokouksen asettama tulevaisuuskomitea esittää. Se asetettiin suurin toivein katsomaan rohkeasti ja riittävän kauas koko kirkon tulevaisuuteen.

* * *

On selvää, että seuraavan kirkolliskokouksen käsiteltävänä on hallinnollisten ja talouden kysymysten lisäksi ainakin uusi avioliittolaki, jonka vaikutuksiin kirkon on väistämättä otettava kantaa.

Toivon, että kirkolliskokous päättää tästä mahdollisimman selkeästi ja viitoittaa myös lakimuutoksesta johtuvat käytännön ratkaisut. Muussa tapauksessa hiippakuntien ja seurakuntien todellisuudet eriytyvät entisestään. Olen aina pitänyt itsestään selvänä, että pappina sitoudun kirkon yhdessä tekemiin päätöksiin. Uskon, että voin jatkossakin elää erilaisten ratkaisujen kanssa.

En usko, että tulevakaan kirkolliskokous on valmis muuttamaan kirkon käsitystä avioliitosta miehen ja naisen liittona. En toivo, että kirkko oma-aloitteisesti luopuisi vihkimisoikeudestaan. Tietoisena kaikenlaisten omantunnonklausuulien ongelmallisuudesta olen kuitenkin itsekseni ja jossain määrin ääneenkin kysellyt, voisiko kirkko olla valmis antamaan oikeuden samaa sukupuolta olevien parien avioliiton siunaamiseen tai vihkimiseen niille papeille, jotka kokevat sen kohdallaan mahdollisiksi. Erilaisille näkemyksille on tässä kysymyksessä perusteensa.

Raamatustakin löydämme halutessamme perustelut vastakkaisille johtopäätöksille. En osaa sivuuttaa sitä tietoa ja ymmärrystä, jota on kertynyt niin tässä kuin muissakin asioissa sitten Raamatun aikojen. Joudun tunnustamaan neuvottomuuteni ja päätöksenteon vaikeuden. Sydämestäni toivon, että jaksamme kilpailla toinen toisemme kunnioittamisessa.

* * *

Viime kuukausina talouden polarisoitumisen mutta ennen muuta voimakkaan maahanmuuton myötä yhteiskunnan ilmapiiri on selvästi kiristynyt. Kirkko on vastannut osaltaan kiitettävästi turvapaikanhakijoiden tuomaan käytännön haasteeseen. Kirkolla on ollut valmista osaamista konkreettiseen hyvän tekemiseen.

Edelleen meidän on jatkettava hyvän puhumista ja tekemistä, mutta sen lisäksi etsittävä yhdessä keinoja pelon ja vihan käsittelyyn ja vieraan ja oudon kohtaamiseen. Kaikenlainen vastakkainasettelu on houkuttelevaa, mutta äärimmilleen vietynä vaarallista.

Nyt tarvitaan lujaa luottamusta siihen, että kirkolla on sisältö ja sanoma, joka edelleen puhuttelee. Että eri tavalla uskovina ja ajattelevina etsimme enemmän yhteyttä kuin olemme oikeassa. Tarvitaan uskoa siihen, että kirkolla on edelleen tulevaisuus ja toivo. Että se on mahdollisuuksien kirkko. Sen kirkastamiseen tarvitaan myös toimivaa hallintoa ja rohkeita päättäjiä.

Eija Nivala

Comments are closed

Mitä, veisaatteko te ruokavirren?

admin : tammikuu 18, 2016 4:16 pm : Vaalikampanjan aikaiset blogikirjoitukset

Hiljattain pappien facebook-sivulla keskusteltiin – taas kerran – hautajaiskäytännöistä eri puolella Suomea. Kun kerroin, että meillä jokaisessa muistotilaisuudessa lauletaan aluksi ruokavirsi, se herätti melkein huvittuneita kommentteja. Ai missä muistotilaisuudessa? Ei tulisi kuuloonkaan veisauttaa ruokavirttä.

Uskonnollisuus pohjoisessa on toisenlaista kuin etelässä, tutkimusten mukaan erityisesti juuri Helsingin uskonnollinen ilmapiiri poikkeaa kaikesta muusta maasta.

Olen osallistunut vuoden ajan erääseen kirkkohallituksen työryhmään, jossa tuotetaan virikemateriaalia jumalanpalveluksiin. Paavalin seurakunnan Elina-papin kanssa nauramme joka kerta makeasti niille lukuisille käytännön eroavaisuuksille, joita löytyy oululaisen kaupunkiseurakunnan ja Paavalin välillä, puhumattakaan helsinkiläisten seurakuntien ja pohjoisten pienten seurakuntien välillä. Koko lailla eletään eri todellisuuksissa.

Vai eletäänkö sittenkään?

Kirkkohallituksen työryhmässä on tärkeintä ollut löytää toiminnallisuutta ja osallisuutta tukevia menetelmiä ja ideoita jumalanpalveluksiin. Kuinka jumalanpalveluksesta saadaan yhteinen keidas, jonne on pakko päästä? Näitä jäin kesälläkin miettimään.

Lomalla lupasin pitää kotikylässäni Pellon Orajärvellä maakirkon, jota on kyselty siitä saakka, kun minut on papiksi vihitty. Edellisenä kesänä jumalanpalvelus peruuntui kun sairastuin äkillisesti.

Kun menin nyt kyläkoululle kesäkuisena sunnuntaina, olivat Anja ja Sirkka laittamassa täyttä päätä kahveja. Sain kuulla, kuinka kyläkoulun ovelle oli tullut edellisenäkin kesänä kirkkoväkeä, koska viesti sairastumisestani ei ollut tavoittanut kaikkia. Kuvitella, Anja oli kutsunut nämä ihmiset kotiinsa kirkkokahveille, vaikka kirkonmenoja ei ollutkaan! Mitä sydämellisyyttä.

Nyt kaikki oli kunnossa, paitsi meiltä puuttuivat alttari, valkea liina ja kynttilä jalkoineen. Jos haetaan Veikkolasta kynttilä, Kreivilästä liina ja Uudentalon kukkapenkistä kukka? Pulpetti kävi hyvin alttaripöydästä. Naapurin Lasse toi äänentoistovehkeet paikalle, lapsuudenystäväni Marianne tuli kanttoriksi, sitä työtä hän tekee seurakunnassa muutenkin paljon. Kirkkovieraista Annukka lupasi laulaa Mariannen kaverina lukukappaleitten välissä. Tauno luki tekstit.

Ja niin meillä oli kodikas, yhteisöllinen, osallistava jumalanpalvelus koettavana. Kaikki se, mitä olimme Etelärannan kokouksissa Paanasen Terhin johdolla etsineet! Yhteinen tekeminen, jakaminen, luottamus. Sanakirkossa oli kaikenikäisiä.

Hiljattain facebookin uutisvirtaa piristi uutinen, jonka mukaan kirkkoon liitytään taas innolla, erityisesti nuoret aikuiset ovat löytämässä takaisin. Uutinen oli ihana, mutta ei yllättävä.

Helsingissä teatteriohjaajaksi opiskeleva poikani on puhunut pitkään riittien ja rituaalien tarpeesta, joka ei ole kadonnut mihinkään. Kirkko on myös pitänyt esillä turvapaikanhakijoiden hätää, yhteistä vastuuta ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia. Kirkon portailla on laulettu Sibeliusta ja kirkon tiloissa asunnottomat ovat saaneet yöpyä. Se kirkko alkaa kiehtoa nuoriakin!

Itse koen, että pohjoinen spiritualiteetti on eloisaa ja uudistuvaa. Yhteinen jumalanpalveluksen rakentaminen onnistuu mainiosti myös oululaisessa kaupunkiseurakunnassa. Yhä useammin alttarilla ehtoollisenjaossa onkin kaverinani seurakuntalainen. Jumalanpalveluksessa tarvitaan vain yksi pappi, seurakuntalaiset voivat avustaa ehtoollisessa, valmistaa rukoukset, lukea tekstit ja myös saarnata. Se vaatii hyvää valmistelua, mutta on sen väärti.

Oulussa on vietetty syksyllä kaupunkiseurojen sarjaa, joka on saanut ihmiset ennen kokemattomalla intensiteetillä yhteen taideaarteiden, iskelmien tai askartelun pariin. Illat ovat päättyneet yhteiseen Isä meidän -rukoukseen ja Herran siunaukseen. Hartauteen.

Tätä eloisaa kirkkoa – tätä kaikkea kirkon virtailevaa elämää – haluan olla osaltani rakentamassa ja tukemassa myös kirkolliskokouksessa. Jo vain!

Satu Kreivi-Palosaari
Koulupappi, pastori

Comments are closed

Luterilainen identiteetti

admin : tammikuu 14, 2016 7:23 pm : Vaalikampanjan aikaiset blogikirjoitukset

Kuva_Järvi_blogi_kastemaljaNuutin päivänä pidettiin rovastikuntamme pappien seminaaripäivä. Yhtenä teemana näin reformaation juhlavuoden lähestyessä keskusteltiin luterilaisesta
identiteetistä.  Pohdin tässä blogissa lyhyesti kahta uskonpuhdistuksen ajatusta: raamattuperiaatetta ja käsitystä uskonvanhurskaudesta.

Ajatus uskonvanhurskaudesta tarkoittaa, että ihminen pelastuu yksin uskosta, yksin armosta ja yksin Kristuksen tähden.  Pelastuminen ei riipu mitenkään minun ansioitumisestani, tai minun katumisestani, tunnepuserruksestani tai hyvitystöistä. Saan anteeksi pelkästään Jumalan rakkauden tähden. Pelkästään siksi, että Jumala edelleen näkee minut lapsenaan, vaikka jo olemuksellisesti olen luopunut hänestä, olen siis syntinen. Tästä huolimatta Jumala rakastaa minua. Jumala rakastaa syntistä ihmistä, sitoutuu häneen, kärsii luopumisen seuraukset hänen kanssaan ja hänen puolestaan. Ja Hän vaikuttaa ihmisessä uudistavasti auttaen uuteen elämään.

Ja olennaisinta tässä on: ihminen ei tätä suoritusta itse mitenkään tee. Jumala on toimija. Jumala tekee. Ja ihminen tulee autetuksi.  Tästä tulee henkilökohtaista, kun pystyn luottamaan tähän, eli uskomaan. Uskokaan ei ole minun suoritukseni, vaan Pyhän Hengen työtä minussa.

Ja mistä tiedän, että tämä on totta? Jos minulla ei ole mitään turvallista kokemusta siitä, että olisin vanhurskautettu syntinen? Jos se Pyhän Hengen työ ei tunnu miltään? Jos olen epävarma, jopa hädissäni?

Silloin tullaan uskonpuhdistuksen toiseen periaatteeseen, joka on erittäin helpottava ja vapauttava, etenkin omaa tunnekokemustaan mittarinaan pitävälle. Minun ei tarvitse etsiä vakuutusta uskolle tai Jumalan pelastavalle tahdolle mistään omasta suorituksestani tai edes tunteestani. Vakuutus löytyy minun ulkopuoleltani:  Raamatusta.

Raamattu Jumalan Sanana kertoo Jumalan pelastavasta tahdosta ja teoista. Se kertoo, mitä Jumala on tehnyt ihmisille, ja mitä tämä on vaikuttanut ihmisten elämässä.  Löydän Raamatusta aivan suoria rohkaisun sanoja. Herra on minun paimeneni. Minä olen sinun kanssasi kaikki päivät, maailman loppuun asti. Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, ettei yksikään joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen vaan saisi iankaikkisen elämän. Huuda minua avuksesi hädän päivänä. niin minä autan sinua, ja sinä kunnioitat minua.

Turvapuhe ei jää abstraktiksi, sillä voin lukea sen konkreettisesti Raamatusta Jumalan lupauksina.  Jumalan pelastava teko, joka Jeesuksen kärsimisenä ja ristinkuolemana on tapahtunut tietyssä historiallisessa hetkessä, tapahtuukin juuri nyt minulle, kun Raamatun Sana välittää minulle, lukijalle tai kuulijalle,  Jumalan pelastavan armon.

Reformaation perintöinä sola fide ja sola scriptura ovat edelleen ne kaksi luterilaisen uskontulkinnan kulmakiveä, joita on koko ajan avattava. Raamattukysymys on uskontulkintamme avain. Kirkkomme suuri kysymys on, pystymmekö löytämään riittävän konsensuksen siinä, millä tavalla ymmärrämme Raamatun olevan yhtä aikaa kulttuurihistoriallisesti ja monin tulkintatraditioin sidottu, ja kuitenkin yhtä aikaa Jumalan pelastavaa sanaa.

Reformaatio tänä päivänä edellyttää mielestäni Raamatun traditiohistorian ymmärtämistä ja esimerkiksi herätysliiketraditioihin liittyvien sidosten näkemistä myös tämän päivän seurakuntaelämässä ja julistuksessa. Jotta emme juuttuisi kielipeleihin, joita ulkopuolinen ei ymmärrä, tai sanainspiraatio-oppiin, joka ei kestä kriittistä tutkimusta, ja toisaalta jotta emme kadottaisi Raamatun armonvälineluonnetta.

Erja Järvi

kappalainen, Karjasilta

Comments are closed

Jeesukselle rakkainta

admin : tammikuu 14, 2016 7:22 pm : Vaalikampanjan aikaiset blogikirjoitukset

Haluan näin ensimmäisenä bloggaajana kirjoittaa asiasta, joka on rakkain Jeesukselle maan päällä. Samalla se niin hienosti liittyy ryhmämme teemaan.

Seurakunta on Kristuksen ruumis, hänelle rakkain asia maailmassa, Kristuksen morsian ja hänen täyteytensä. Paljon kuvauksia voidaan tästä lukea Raamatussa. Olen itsekin huomannut, miten seurakunnasta on tullut minullekin rakas.

Kristuksen seurakuntaa myös meidän kansankirkkomme edustaa.

KIRKON MAHDOLLISUUDET

On hienoa, että ryhmämme nimi on mahdollisuuksien kirkko, sillä sitä kirkko juuri onkin. Ehkä välillä unohdamme tämän, kun alamme voivotella, miten huonosti kirkolla menee ja ihmisiä lähtee pois kirkosta.

Mutta kun mietitään tilannetta vaikka seurakunnan alkuajan näkökulmasta, niin onhan meillä huikeat mahdollisuudet toimia Suomessa. Mutta kirkon on oltava elävä ja toimiva Kristuksen ruumis. Edustamme Kristusta, ja hän on päättänyt toimia seurakunnan kautta. Nimenomaan seurakunnan, ei yksittäisten ihmisten kautta.

Kirkon mahdollisuudet ovat rajattomat, koska Jumalalle on kaikki mahdollista. Milloin me heräämme tähän?

MITEN OTAMME MAHDOLLISUUDET KÄYTTÖÖN?

Miten kirkkomme voisi vielä enemmän olla tätä, mahdollisuuksien kirkko sekä elävä ja toimiva Kristuksen ruumis?

Kun pidämme mielessämme, miten Jeesus toimi maan päällä, saamme esimerkin, kuinka meidänkin oletetaan toimivan. Jeesus meni ihmisten pariin, kohtasi heitä, palveli, paransi, täytti ihmisten tarpeita, ystävystyi ja vietti aikaa heidän kanssaan, kertoi Jumalan valtakunnasta, yhteydestä Jumalaan ja vapaudesta.

Meidänkin tulisi astua rohkeammin ihmisten pariin, palvella ja kohdata heitä siellä, missä he ovat ja välittää evankeliumia. Kristus rakastaa seurakuntaa, omaa ruumistaan. Hän hoivaa sitä, antaa sille voimaa Henkensä kautta, antaa lahjoja seurakunnan käyttöön, auttaa sitä voittamaan pahan voimat.

Sitten seurakunta voi lähteä tässä voimassa kohtaamaan ihmisiä, toimimaan Kristuksen ruumiina ja viemään ilosanomaa yhteydestä Jumalaan niille, jotka eivät sitä vielä tiedä. Tätä on mahdollisuuksien kirkko!

Heini Kesti

Oppilaitospastori, Rovaniemi

Comments are closed
« Page 1, 2 »