Blogit

Kirkon jäsenyydestä

Kirjoittaja: Kimmo Kieksi

Tulevaisuus vaatii uutta työotetta, joustoa rakenteissa, vähemmän hallinnoimista ja enemmän elämistä ihmisten kanssa.

Kaste on kirkon jäsenyyden perusta. Tältä pohjalta päätöksenteossa ihmiset tulee nähdä erilaisuudessaan toimijoina ja uskon omistajina eikä organisaation asiakkaina. Ihmisten hyvinvointi ja kristillisen identiteetin tukeminen tulee olla keskiössä. Tämä tarkoittaa turvallista yhteisöllisyyttä, hyväksyntää sekä kokemusta armosta.

Luterilainen suomalainen on nk. sohvaperunakristitty. Hän rukoilee itsekseen saunassa tai metsässä, mutta harvoin yhdessä toisten kanssa. Alle 10% kirkon jäsenistä osallistuu jollakin tavalla säännöllisesti juma-lanpalvelukseen. Suomalaisten identiteetti kristittynä on muuttunut ohuemmaksi ja vain kaksi viidestä alle 30-vuotiaasta ajattelee olevansa kristitty. Luontainen seuraus kristillisen identiteetin ohenemisesta on se, että kirkko ei ole enää mukana oman elämän tärkeissä tapahtumissa.

Kirkosta vieraantumiseen ei ole yhtä syytä eikä myöskään yhtä lääkettä. Samoin ei ole olemassa yhdenlaista ”tavallista” ihmistä, jonka mukaan kirkon ja seurakuntien tulisi toimintansa järjestää. Huoli kirkosta eroamisista on aiheellinen. Silti kirkosta eroamisten ja organisoinnin sijaan tulisi enemmän pohtia mikä kirkon jäsenyydessä on ylipäänsä olennaista? Mikä on kristillisen identiteetin ja kirkon jäsenyyden välinen suhde?

Kasteen merkitys on keskeinen kristillisen identiteetin, kirkon jäsenyyden ja yhteisöllisyyden perusta. Kaste on se perustavaa laatua oleva yhteinen nimittäjä, jonka perusteella me hyväksymme eri tavalla yhteisöllisyyttä ja uskoaan etsivät ja sitä toteuttavat ihmiset saman kirkon jäseniksi. Kaste on myös vihkimys yhteiseen pappeuteen, joka tarkoittaa, että jokaisella on yhtäläinen pääsy uskon salaisuuksiin. Kirkon virka ei muodosta hengellisen arvoasteikon hierarkiaa. Kirkon palvelijat eivät suorita uskomista muiden puolesta. Kirkon virka ja rakenne ovat tukijärjestelmiä, jonka tehtävä on palvella ja varustaa kaikki seurakunnan jäsenet palvelutyöhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen.

Toimenpiteet: Kirkollisessa päätöksenteossa tulee aidosti ottaa huomioon myös kirkon jäsenten enemmistön mielipide. Näin erityisesti asioissa, jotka eivät ole opillista kovaa ydintä, mutta joilla on ihmisille merkitystä, ja jotka muokkaavat mielikuvaa kirkosta. Tällainen asia on samaa sukupuolta olevien kirkollinen vihkiminen. Jotta kaikkia seurakuntalaisia kohdellaan tasa-arvoisesti ja samalla tavalla, täytyy ratkaisu tehdä mieluimmin kirkon sisällä kuin sen ulkopuolella. Jyrkkä pitäytyminen vain miehen ja naisen avioliittoon johtaa ongelmiin kirkon imagon ja jäsenyyden kannalta ja johtaa polarisaatioon. Kirkolla on olemassa ratkaisuesitys, joka ottaa huomioon erilaiset näkemykset. Päätös vapauttaa kirkon paljon olennaisempaan tehtävään.

https://www.kotimaa24.fi/artikkeli/vaitos-kirkon-klassisessa-avioliittoteologiassa-on-ilmiselvia-ristiriitaisuuksia/?fbclid=IwAR1xHsiIQSCdFLS8KN9Ez0SCY4ADma-tnZVntGT–w6eYYPyciCRaR7qd_A

 

Seurakunta – yhteisöllisyys

Kirjoittaja: Kimmo Kieksi

Ihmisenä oleminen on kanssaihmisenä olemista. Lähimmäinen kuuluu siis itse ihmisen määritelmään. Kristittynä oleminen on puolestaan Kristuksen ruumiin, kirkon, jäsenenä olemista. Siten seurakunta kuuluu kristityn itseymmärrykseen. Kirkolla ja seurakunnalla on erityislaatuinen paikkan-sa yhteiskunnassa ja ympäröivässä maailmassa.

Kirkon pitää nähdä ja hyväksyä oma erityislaatuisuutensa, muuten vaarana on, että kirkosta tulee vain ympäristönsä peilikuva – järjestö järjestöjen joukossa. Kirkon on pystyttävä vakuuttamaan jäsenensä siitä, että Jumalan projekti on myös jokaisen ikioma projekti. Arkinen elämämme, juhlamme, surumme, ilomme ja kärsimyksemme on osa Jumalan projektia. Meidän projektimme on hänen projektinsa.

Mikä merkitys kirkolla on ihmiselle? Jotta kirkon tarjoama yhteisöllisyys ei jäisi vain erilaisten yhteisöjen kirjoksi, on huolehdittava siitä, että kirkon ainutlaatuinen sanoma tulee esille kaikessa sen toiminnassa. Kirkon on oltava tietoinen omassa kontekstissaan tapahtuvista muutoksista, mutta kirkon toiminnalta tulee odottaa muuta kuin yhteiskunnallisten näkemysten toistoa. Kristinuskon omimmalle olemukselle on annettava tilaa.

Amerikkalainen luterilainen pastori Nadia Bolz-Weber on todennut hyvin, että ”Lutherin reformaatio ei niinkään ollut akateeminen so. teologinen eikä poliittinen, vaan ennen kaikkea pastoraalinen. Ihmisillä on ihanne minä, jota he tavoittelevat, koskaan sitä saavuttamatta. Ihmisillä on tarve kuulla, että Jumala hyväksyy heidät ilman, että heidän tarvitsee olla lähelläkään täydellistä. He tarvitsevat mahdollisuutta puhua riittämättömyyden ja huonommuuden tunteestaan sekä siitä, mitä he katuvat ja mikä painaa heidän miel-tään. Missään muualla ei kuuluteta armoa ja anteeksiantoa, siksi se on kirkon tehtävä.”

Arvostan teologiaa, mutta en ajattele omistavani sitä. Ihmiset ovat itse teologian tekijöitä ei vain sen kohteita. Teologian ja uskon merkitys rakentuvat osallisuuden, kuulluksi ja nähdyksi tulemisen sekä kohtaa-misen kautta. Ihmisten toisilleen antama tunnustus luo heille yhteisöllisen identiteetin. Yhteisöllisyyden peruskysymys on kuuluminen. Uudemmissa yhteiskuntatutkimuksissa on tuotu esille, että yhteisöt rakentuvat paikallisen vuorovaikutuksen sijaan jatkuvaan merkityksen ja identiteetin etsimi-seen. Ihmiset liikkuvat yhteisöstä toiseen. Merkittävin yhteisön jäsenyys ei aina ole alueellinen seurakunta, johon kotiosoitteen perusteella kuulun. Internetin myötä yhteisöllisyyteen on tullut myös uusi ulottuvuus. Kuuluminen yhteisöön ei välttämättä merkitse konkreettista samassa fyysisessä tilassa tapahtuvaa vuorovaikutusta vaan avointa, jatkuvaa kommunikaatiota.

Kirkollinen maailma on kiehtova, monitilainen, ideologinen ja dogmaattinen maasto. Mutta miten sen saisi nykyistä paremmin avautumaan seurakunnan perusjäsenelle?

Toimenpiteet: Kirkon täytyy olla aidosti seurakunta- ja jäsenlähtöinen, vahvasti viestinnällinen ja kirkon sanomassa kiinni. Seurakuntalaisten oma-aloitteisen toiminnan esteitä pitää purkaa. Nuorten osallisuutta tulee lisätä myös päätöksenteossa. Keskushallintoa tulee edelleen uudistaa joustavammaksi. Pysyvän organisoinnin sijaan asioita tulisi viedä eteenpäin projekteilla. Valtakunnallista toimintaa voidaan johtaa eri puolilta Suomea. Hiippakunnista tulisi rakentaa tukipalvelujen keskuksia seurakuntayhtymien sijaan.