Blogit

Napsauta blogin otsikkoa niin pääset navigoimaan sujuvasti blogista toiseen.

Mahdollisuuksien kirkko kiittää äänestäjiään!

kirjoittaja : helmikuu 10, 2016 8:33 pm : Vaalikampanjan aikaiset blogikirjoitukset

Oulun hiippakunnan papisto!

Me kirkolliskokouksen pappisedustajiksi ja Oulun hiippakunnan hiippakuntavaltuuston pappisjäseniksi valituiksi tulleet kiitämme kaikkia äänestäjiämme. Tahdomme tehdä työtä kirkkomme parhaaksi antamanne valtuutuksen perusteella.

Jukka Hautala, kirkolliskokouksen pappisedustajaksi
Erja Järvi, hiippakuntavaltuuston pappisjäseneksi
Mirja-Liisa Lindström, hiippakuntavaltuuston pappisjäseneksi
Helena Paalanne, kirkolliskokouksen pappisedustajaksi
Jouni Sirviö, hiippakuntavaltuuston pappisjäseneksi
Kaija Tiirola, hiippakuntavaltuuston pappisjäseneksi

Me Mahdollisuuksien kirkko -ehdokaslistan papit kiitämme kaikkia äänestäjiämme. Edustajiksi ja jäseniksi valittujen ollessa estyneitä hoitamaan valtuutuksensa mukaista tehtävää olemme varalla ja astumme sijaan. Jatkamme samalla hyvillä mielin työtämme kirkon hyväksi kuten tähänkin asti.

Matti Aho
Pekka Asikainen
Anna-Leena Häkkinen
Merja Jyrkkä
Teemu Kakkuri
Heini Kesti
Kimmo Kieksi
Satu Kreivi-Palosaari
Hanna Kuusela
Saša Lehtinen
Eija Nivala
Jouni Parviainen
AIno Pieskä
Paulus Pikkarainen
Katariina Pitkänen
Jaakko Tuisku

Linkki vaalilautakunnan 15.2.2016 ilmoittamaan vahvistettuun vaalitulokseen  Oulun hiippakunnassa.

Kirkolliskokoukseen ehdolla olleiden vertausluvut ja henkilökohtaiset äänimäärät löytyvät täältä. Mahdollisuuksien kirkko -ehdokaslistan henkilöt on merkitty taulukkoon koodeilla E114-E125. Valituiksi tulleet on korostettu vihreällä värillä. Yhteensä  ehdokkaillemme annettiin 201 ääntä eli 55% kaikista äänistä.

Hiippakuntavaltuustoon ehdolla olleiden vertausluvut ja henkilökohtaiset äänimäärät löytyvät täältä. Mahdollisuuksien kirkko -ehdokaslistan henkilöt on merkitty taulukkoon koodeilla E8-E19. Valituiksi tulleet on korostettu vihreällä värillä. Yhteensä ehdokkaillemme annettiin 203 ääntä eli lähes 56% kaikista äänistä.

Kirkolliskokouksen ja hiippakuntavaltuuston on toimieliminä tarkoitus kokoontua mahdollisimman täysilukuisena. Siksi kunkin estyneen jäsenen tai edustajan sijaan kutsutaan valitun kanssa samalla listalla olevista henkilöistä järjestyksessä seuraava. Kutsumisjärjestys näkyy parhaiten tulosasiakirjojen koontisivulta 6 (viimeinen sivu),

Comments are closed

Mahdottomasta mahdollinen

kirjoittaja : helmikuu 6, 2016 8:18 am : Vaalikampanjan aikaiset blogikirjoitukset

Uusi vuosi on alkanut haasteellisesti. En muistanut – onneksi – miten paljon ”paperitöitä” tähän aikaan vuodesta pitääkään tehdä. Nämä tunnelmat kuuluvat pikkuisen seurakunnan kirkkoherran työpöydän takaa. Vuodenvaihteen jälkeen tulee kummallinen aika. Samalla kun suunnittelee kohti kesää, on laskettava tilastoja ja tehtävä kertomuksia menneestä. Ei tiedä minne katsoisi. Mieluiten sitä unohtaisi menneet ja suuntaisi katseensa eteenpäin esimerkiksi hiippakunnan lähetysjuhliin ja mahdolliseen vuorotteluvapaaseen.

Siikalatva on se seurakunta Oulun eteläpuolella, joka koostuu viidestä entisestä pienestä seurakunnasta. Kun yhdistymissopimus tehtiin, laitettiin tavoitteeksi, ettei ketään tarvitse irtisanoa tehtävästään. Näin on myös eletty, tämän vuoden alussa kymmenen vuotta. Kenenkään ei ole tarvinnut lähteä pois töistä ennen eläkeikää. Mutta nyt heiluvat ovet.

Viime vuonna jäi neljä eläkkeelle ja neljä virkaa lakkautettiin. Tänä vuonna jää kolme ja kaksi virkaa taidetaan lakkauttaa. Prosentteina työvoiman väheneminen on suuri ja muutos iso. Voisi sanoa, että muutos on mahdoton. Sopeutumista on henkilökunnalla, luottamushenkilöillä sekä myös seurakuntalaisilla.

Puhe muutosjohtamisesta kuulostaa etäiseltä ja hienolta. Mutta sitä meillä kaiken aikaa tehdään. Yritetään sopeutua aina vaan uusiin muutoksiin. Muutoksia jää senkin jälkeen, vaikka unohdetaan Kirjurit, Kipat, Lukkarit ja sen sellaiset. Päivittäin nousee kysymyksiä: Kuka ehtii johtaa sitä musiikkiryhmää? Mikset enää kerätä listoilla yv-keräystä? Miksei vanhuksia käydä onnittelemassa juuri oikeana päivänä?

Muutokset, ne mahdottomat tilanteet, vaativat luovaa ajattelua ja erityisesti uutta asennetta. Tehtäväjako seurakunnassa seuraa pitkälle työala-ajattelua. Kun resurssit vähenevät eri työtehtävien rajat taitavat jotenkin haalentua, ne tulevat kuin veteen piirretyksi. Ei oikein enää voi kysyä kipakalla äänellä: kenelle tuo tehtävä kuuluikaan? Vaikkei ole kysymys juuri minun tavallisista tehtävistä, voin sen tällä kertaa tehdä. Näin otan vastuun kokonaisuuden toimivuudesta. Jos haluat esimerkkejä tästä, voin toki jonkun kertoa. Koska suntiolla on kiire seuraavaan kirkkoon valmistelemaan messua, voin minä jäädä sinne toiseen kirkkoon sammuttamaan kynttilät ja valot sekä sulkemaan ovet. Tällaista joustoa olemme tehneet ennenkin, mutta tässä uudessa tilanteessa asenne auttaa tekemään mahdottomasta mahdollisen.

Miten tämä liittyy hallintoon? Kyllä päättäjien olisi hyvä tietää, missä käytännön työssä mennään. Todellisuus on hiukan erilainen kaupungissa ja maaseudulla. Siikalatvan ”pikkuisessa” seurakunnassa on reilu 6000 jäsentä liki 3000 neliökilometrin maapinta-alan alueella. Asukastiheys on Pyhännällä 1,8 asukasta ja Siikalatvalla 2, 7 asukasta neliökilometrillä. Näin kertovat lukemat.
Mahdottomasta tilanteesta voidaan kuitenkin selvitä. Kirkolla on ikiaikainen sanoma, joka ei ole kiinni kulisseista. Varsinaisessa seurakunnan toiminnassa unohtuvat nämä muutoksen paineet. Parhaiten sen kokee ristiäisissä, hautajaisissa ja messussa. Muutoksen murheet unohtuvat ja seurakuntalaiset yhdessä työntekijöiden kanssa saavat voimaa Sanasta, rukouksesta ja yhdessä laulamisesta.

Merja Jyrkkä
Siikalatvan seurakunnan kirkkoherra, Nivala

Comments are closed

Seurakuntien kirkko

kirjoittaja : helmikuu 5, 2016 8:01 am : Vaalikampanjan aikaiset blogikirjoitukset

Kirkolla ei ole yhtään jäsentä, mutta seurakunnilla niitä on nelisen miljoonaa.

Kirkosta erotaan kirkon takia, mutta siinä pysytään seurakuntien takia. Kukaan ei eroa kirkosta siksi, että kirkkokahvi olisi jäähtynyttä ja pulla kuivaa. Kukaan ei eroa kirkosta siksi, etteivät päiväkerhot, perhekerhot, nuorten kerhot tai vanhusten kerhot olisi viihtyisiä ja asianmukaisesti järjestettyjä. Ei kukaan eroa kirkosta siksi, ettei hautausmaalla ole riittävästi istutuksia ja käytävät haravoituja. Kirkosta ei erota edes siksi, ettei jokainen pappi osaa kuunnella oikein omaisten hätää silloin, kun menetys on ollut kova. Virheitä toki näissä kaikissa asioissa tehdään, mutta eivät kirkosta eroajat ensisijaisesti niitä ajattele.

Kirkosta erotaan, koska julkisuudessa annetaan jäsenille lähtöimpulsseja. Kun arkkipiispa sanoo jotain – viisasta tai tyhmää, oikeaa tai väärää. Kun maahanmuuttajia on liian paljon tai liian vähän. Tai kun on pakkasta ja pimiää.

Usein sanotaan, että kirkko ja valtio pitäisi erottaa toisistaan. Se on jo tehty, mutta joskus käy mielessäni, että kirkko ja seurakunnat pitäisi erottaa toisistaan. Ainakin mielikuvissa.

Seurakunnat ovat siellä, missä kaivetaan hautaa, lämmitetään saunaa, keitetään kahvia, pidetään kädestä, jaetaan sanaa ja ehtoollista. Kirkko taas on ohutta yläpilveä.

Minä vierastan sellaisia kirkon julkkiksia, joilla on mielipide kaikkiin oman aikamme eettisiin kysymyksiin ja kova tarve painostaa kirkkoa joko lujaa eteenpäin tai lyödä yhtä kiivaasti jarrua pohjaan. Talking heads, puhuvia päitä.

Päiden sijasta rakastan tekeviä käsiä. Diakonissan käsiä, kun hän tukee vanhusta kynnyksen yli. Suntion käsiä, kun hän asettelee virsien numeroita taululle. Kanttorin käsiä, kun hän johtaa lapsikuoroa. Emännän käsiä, kun hän leipoo. Papin käsiä, kun hän jakaa Herran ruumiin ja veren. Lastenohjaajan käsiä, kun hän leikkii Jumalan kämmenellä.

Vapaaehtoisten käsiä pitämässä kiinni yhteisvastuulippaasta tai avaamassa ovia pienryhmän kokoontumiselle. Niiden seurakuntalaisten käsiä, jotka menevät ristiin vanhasta tottumuksesta, kun he ajattelevat messua, vaikka eivät enää itse jaksa osallistua.

Emme tarvitse unelmia, vaan rehellistä työtä. Emme tarvitse visioita power pointilla tai ilman ainuttakaan pointtia. Tarvitsemme ihmisiä, jotka seisovat tihkusateessa haudalla ja pitävät kohmeisin käsin kiinni virsikirjasta: Sun haltuus rakas Isäni. Tarvitsemme lauantai-illan viimeistelijöitä, jotka laittavat vielä valot pois ja hälyt päälle, vaikka kotona jo lämpiää sauna ja kohta alkaa Banks.

Olen asettunut ehdolle kirkolliskokousvaaleihin. Olen mukana ryhmässä, joka on nimennyt itsensä mahdollisuuksien mukaan. Mahdollisuuksien kirkko. En ole varma, kuinka paljon kirkkomme tarjoaa enää mahdollisuuksia, mutta seurakunnat ovat vielä niitä täynnä. Kannatan sellaisia uudistuksia, jotka antavat seurakunnille enemmän tilaa ja luovat niille voimavaroja. Kaikkea muuta sitten etupäässä vastustan.

En aja muutoksia, koska rakastan niin vietävästi tätä nykyistä. Ja vähän niin kuin tällaisenaan.

Uskoa ei tarvitse uudistaa. Se uudistuu kyllä, jos on kiinni sekä tässä ajassa että Jumalan sanassa.

Teemu Kakkuri

Comments are closed

Ylityspaikat

kirjoittaja : helmikuu 6, 2016 10:33 am : Vaalikampanjan aikaiset blogikirjoitukset

Tammikuun kovien pakkasten aikaan uskaltauduin ylittämään Kiiminkijoen oikaistakseni kotoa kirkkoon. Kotikirkkoni ja samalla työmaani, Haukiputaan kirkko, on vastarannalla, se on talven pimeällä voittamaton maamerkki.

Jos koskaan ei uskalla ylittää jokea, voi olla vaikea saavuttaa uusia näkökulmia omaan ympäristöönsä. Tulevat kirkolliset vaalit tarvitsevat uskallusta ja rohkeutta heittäytyä mukaan muutokseen ja sen tuomiin mahdollisuuksiin. Turhan usein jäämme katselemaan asioita vastarannalta. Turvallisempaa on tarkastella epäkohtia etäältä. Helpompaa kuin uskaltautua jään kannateltavaksi, on jäädä vastarannalle huokailemaan.

Millaisia ylityspaikkoja kirkkomme tarvitsee lähitulevaisuudessa?

Oma ajatteluni kirkon hyväksi nousee lähiseurakunnan näkökulmasta. Miten seurakuntalaiset löytävät yli(s)tyspaikan seurakunnan jumalanpalveluselämään? Miten seurakuntalaiset löytävät syvemmän yhteyden seurakuntaan – siis syvemmän kuin veronmaksajan osan? Miten seurakunnan työntekijät löytävät oikeat ylityspaikat seurakuntalaisten luo – mitkä ovat siis seurakunnan työntekijöitä palvelevat rakenteet?

Jos kirkko ei löydä sopivia ylityspaikkoja, kirkko tiivistää omia muurejaan ympärillään. Ulos jääneillä on vaikeampi tulla sisälle, ja sisään jääneillä vaikeampi nähdä ulos arjen elämään. Näemmekö siihen elämään, jossa Jeesus kehotti meidän liikkuvan ja elävän? Emme voi seurustella vain ihmisten kanssa, jotka ovat samalla alalla, asuvat lähellä tai jakavat saman harrastuksen. Tehtävämme on puhkaista se suomalaisten kupla, jossa kirkkoon kohdistuu vanhat pelot: kirkko tuomitsee – kirkko ajatellaan museoituneeksi – kirkko elää omassa maailmassaan.

Ainakin haukiputaalaisille Kiiminkijoen törmällä 250 vuotta seissyt puukirkko on hyvin rakas. Kirkon symbolinen merkitys on meille valtava, mutta se voisi olla vielä enemmän. Jokainen kastettu on kutsuttu osallisuuteen. Kirkko on luonteeltaan apostolinen, sen luonteeseen kuuluu kehittyä ja uudistua, mennä ihmisten luo, tuoda armo lähemmäs tavallista ihmistä. Kirkon tehtävä on luoda ne ylityspaikat, jossa aito kohtaaminen voi tapahtua, jossa Jumalan armo kohtaa vajavaisen ihmisen.

Jeesuksen oma ylityspaikka muodostui jumalanpalveluksessa. Vanha profetia Jesajan kirjasta heräsi henkiin tutussa ympäristössä. Vanha kirjoitus muuttui julistukseksi armovuodesta, Jeesuksen ohjelmajulistukseksi.

Jeesuksen esimerkin mukaisesti kirkon yksi ylityspaikka on sen oman identiteetin ymmärtämisessä. Kirkko on Kristuksen ruumis. Meidän tehtävä on puhua rohkeasti Jumalasta. Hengellisyys ja kristilliasyys eivät ole ihmiselle jotain muinaista, vaan todellista, kun se liitetään meidän elämäämme ja todellisuuteemme. Jeesus puhui kaikille tutusta Jesajan kirjasta, jolle hän antoi aivan uuden merkityksen. Kaikki ymmärsivät mistä oli kyse. Kirkonkin on puhuttava kieltä, jota me kaikki ymmärrämme. Kirkolle on annettu kaikki eväät ruokita olemassaolon mysteeriä miettivät ihmiset kohti lähempää Jumala-yhteyttä.

image
Jaakko Tuisku

TT, kirkkoherra
Haukiputaan seurakunta,
Oulun seurakuntayhtymä

Comments are closed

Vieraanvaraisuuden kirkko

kirjoittaja : helmikuu 3, 2016 6:24 am : Vaalikampanjan aikaiset blogikirjoitukset

Itseäni on viime vuosina kiehtonut ajatus vieraanvaraisesta kirkosta; kirkosta, jonne saa tulla, jossa saa viettää aikaa ja olla Jumalan hoidettavana. Vieraanvarainen kirkko on avoin jokaiselle. Se kutsuu tulemaan mukaan seuraamaan sen elämää ja osallistumaan siihen. Jokainen on tervetullut omana itsenään.

Vieraanvaraisuuden kirkko on samalla jakamisen yhteisö. Jokaisella on annettavaa ja jokaiselta voi oppia jotakin. Yhdessä meistä erilaisista ihmisistä koostuu kokonaisuus, joka on enemmän kuin yksi sen jäsenistä. Keskinäinen jakaminen mahdollistaa kuulluksi tulemisen. Jokainen on tärkeä. Siitä voi avautua uusia näköaloja, jotka rohkaisevat ja antavat uskoa tulevaisuuteen tai juuri käsillä olevaan hetkeen.

Vieraanvaraisuus ei kysy välttämättä taloudellisia varoja. Se syntyy toisia huomioivasta asenteesta. Evankeliumi on sisällöltään aina myönteinen. Se kutsuu tulemaan yhteen ja jakamaan siitä, mitä meillä on. Evankeliumi osoittaa meille sen, mitä Jumala on suuressa rakkaudessaan antanut. Sen yhteydessä on hyvä olla ja elää.

Viime joulupäivän jumalanpalvelus jatkoineen jäi mieleeni tällaisena lämpimänä kokemuksena. Yhdessä valmistetun jumalanpalveluksen jälkeen nautimme kirkossa joulupuuron. Kenelläkään ei ollut kiirettä, oli aikaa olla yhdessä ja jakaa kuulumisia. Väki oli iloista ja kiitollista – kaikki olivat tyytyväisiä. Seurustelun sakramentti hoiti sanan kuulemisen jälkeen. Miten mukava olikaan istahtaa höyryävän puurolautasen äärelle ja jakaa lähimmäisten kanssa kokemusta.

Tarvitsemme avoimet silmät ja avoimen mielen, jotta huomaisimme kohtaamisen mahdollisuudet arjessamme. Usein se kysyy kekseliäisyyttä, yhdessä asioiden pohtimista ja miettimistä. Sitä kautta voi löytyä tilaa jollekin uudelle. Yksin ei tarvitse olla kantamassa vastuuta kokeilusta. Rohkeus ja uskallus uuteen virittävät kulkemaan eteenpäin toivon kannattelemana. Aina kannattaa yrittää eikä masentua arvosteluista ja epäilyistä. Kirkkona meitä rohkaistaan kulkemaan vastavirtaan Mestarimme ohjauksessa. Hän antaa suunnan, ohjaa kulkua ja lupauksen mukaan vie kerran perille. Hän itse on jakamassa elämäntien vaiheita ja tuomassa niihin läsnäolonsa siunauksen.

Vieraanvaraisuuden kirkko pyrkii viestittämään rauhaa ja sovintoa ympäristöön. Sitä tarjotaan niin rauhattomalle maailmalle kuin rauhaa kaipaavalle ihmisellekin. Rauha on parasta, mitä me voimme toivottaa toisillemme siunauksen ohella. Niinpä me eilisessä rippikoulusunnuntain opetuksessa päätimme, että tulemme messussa ottamaan käyttöön rauhan toivottamisen. Tämä tuntui sopivan rippikoululaisille; he olivat siihen valmiita. Pienissä puroissa on suuren virran alku.

Aino Pieskä

kappalainen, Liminka

Comments are closed

Aina on mahdollisuuksia

kirjoittaja : tammikuu 30, 2016 5:56 am : Vaalikampanjan aikaiset blogikirjoitukset

”Sillä ymmärryksellä, jonka menneisyyden tuntemus sekä vastuu tulevaisuudesta meissä synnyttää, suuntaamme vaaleissa kohti kirkkoa

  • joka on avoin ydinsanoman ajankohtaiselle tulkinnalle ja tuoreelle hengellisyydelle
  • joka oppinsa ja järjestyksensä pohjalta etsii jatkuvasti uutta
  • …” (Katkelma vaaliohjelmastamme).

Kirkko on koko historiansa aikana etsinyt erilaisia tapoja osoittaa lähimmäisenrakkautta ja kertoa moninaisin tavoin sitä evankeliumia, jota Jeesus käski julistamaan kaikille kansoille. Siitä ovat osoituksena mm. vanhusten ja vammaisten hoivaaminen Rooman valtakunnassa, koulutuksen monimuotoisuus luostareissa ja niiden jälkeenkin monet, monet nykypäivän elämään luonnollisina kuuluvat toimintamuodot, joita ei aina edes muisteta kirkon aikaansaannoksiksi.

Yhteiskunta on jatkuvassa muutoksessa. Ihminen tarvitsee sellaista tukea, joka kestää muutokset, mutta on samalla auttamassa muutoksen sisällä elämisessä. Näihin muutosten suomiin mahdollisuuksiin tulee kirkon voida jatkossakin tarttua. Seurakuntien toimitilat ja jopa hautausmaat ovat nykypäivänä erilaisia kuin kymmeniä vuosia sitten. Eivät toiminnan muodotkaan voi pysyä samanlaisina, niiden kuuluu uudistua.

Rippikoulut, lapsityö, varhaisnuoriso- ja nuorisotyö, perhetyö, aikuistyö, diakoniatyö, lähetystyö, kirkolliset toimitukset ja niihin liittyvät keskustelut, jumalanpalvelukset, erityistyöalat laitoksissa ja perheneuvonnassa ovat monimuotoisia ja tarpeen mukaan muuttuvia – ja hyvinkin erilaisia eri seurakunnissa, ihmisten erityistarpeiden ja työntekijöiden erityisosaamisen mukaan. Kristillinen ydinsanoma Jumalan rakkaudesta Kristuksessa – sen koko täyteydessään – pysyy niin, että kaikkina aikoina ja kaikkialla elävät ihmiset voivat kokea kuuluvansa Jumalan perheeseen yksin armosta, Kristuksen tähden.

Kaikessa kohtaamisessa pätee sääntö, että puhuttu sana on vain pieni osa kokonaisviestintää. Teot, eleet, äänensävyt yms. muodostavat jopa yli 90% viestistä – ja kohtaamisen kirkossahan me elämme ja toimimme. Jumala kohtaa meidät ja me toisemme. Suhteessa Jumalaan me olemme täysin vapaat, Kristuksessa, ja suhteessa lähimmäisiimme me olemme täysin sidotut, rakkaudessa.

Mitkä valtavat mahdollisuudet rakentaa yhteistä kirkkoa!
Otetaan niitä edelleen käyttöön kirkon kaikilla tasoilla – myös kirkolliskokouksessa ja hiippakuntavaltuustossa, niille suoduilla valtuuksilla.

Matti Aho,
sairaalapastori, työnohjaaja
Kokkolan seurakuntayhtymä

Comments are closed

Minä ja vanki Paavali

kirjoittaja : tammikuu 29, 2016 8:00 am : Vaalikampanjan aikaiset blogikirjoitukset

Raamattu on toivon ja rohkaisun kirja. Se kyllä puhuu silloin, kun sitä lukee yksin, mutta jotenkin enemmän se taitaa puhua yhdessä oltaessa.

Kun sotilaspapin työssäni pidin varuskunnissa aikuisrippikoulua, oppilaina olevat varusmiehet halusivat aika ajoin haastaa vakaumustani. Suhtauduin siihen suopeasti. Kun nimittäin vihdoin kokeilin keskustelua painottavia oppimistuokioita, havaitsin, että rehellinen vuoropuhelu avasi sydänten ovia paljon tehokkaammin kuin parhaatkaan kalvosulkeiset. Keskustelujen aikana Raamattu saattoi herättää oivalluksen ja avautua minullekin kovin uudella tavalla.

Näin jälkikäteen arvioin, että nuorten aikuisten rippikoulun- opettajana toimiminen on kehittänyt teologiaani enemmän kuin saarnatekstien eksegeettinen analyysi tai hartauspuheiden valmistelu. Aikuista elämäänsä aloittelevien varusmiesten tiiviillä uskonelämän lyhytkurssllla syntyi joskus hyvin avointa ja kipeääkin eettistä pohdintaa elämän oikeasta ja väärästä.

Emme me päässeet pitkälle. Emme milloinkaan kyenneet ratkaisemaan maailmassa vallitsevan pahan ongelmaa. Emme kyenneet lopettamaan myöskään sotia. Kaikki muukin työhön, rahaan, ihmissuhteisiin ja muuhun sellaiseen liittyvä jäi enemmän tai vähemmän auki. Siitä huolimatta koen, että en ahdistunut tai menettänyt toivoani noiden pohdintojen aikana.

Oikeastaan voisi sanoa, että tiukimmissakin väännöissä tuntemukseni olivat yhtä luottavaiset kuin apostoli Paavalilla hänen myrskyisellä merimatkallaan Roomaan. Hän oli laivalla vain vanki, joka oli vedonnut keisariin. Mutta vakaumuksensa ansiosta hänellä oli jotain jaettavaa kaikille. ”Pysykää siis rohkeina, miehet!” ja ”Jollekin saarelle me vielä ajauduimme.” (Apt. 27:25,26)

Kun elämä on näköalatonta tai peräti kriisissä, tarvitaan rohkaisua, toivon näköaloja. Juoma, ruoka, lämpö, lepo ja turva ovat silloin kipeimmin tarpeen. Sen tietävät etenkin kriisituen ammattilaiset.

Laivaväen luottamuksen voitettuaan Paavali antoi uusia ohjeita seuraavana aamuna, vähän ennen ajautumista pelastavan saaren rantaan. Hän kehotti laivassa olijoita syömään ja näytti malli- suorituksen. Hän söi uskonsa tunnustaen, siis murtaen leipänsä Jumalaa kiittäen. Mallisuoritus rohkaisi muut seuraamaan esimerkkiä. Raamatun todistuksen perusteella tiedämme, että kaikki pelastuivat.

Raamattu sisältää toivon näköaloja. Niin yksittäisille kristityille kuin heidän muodostamilleen seurakunnille ja maailman kirkkojen kirjolle. Helppoina päivinä sitä ei välttämättä huomaa, sillä joskus vakaumus syvenee vasta haastettuna.

Jouni Parviainen

Kenttärovasti evp, rovasti

 

Comments are closed

Kirkko vuonna 2020

JouniP : tammikuu 29, 2016 8:00 am : Vaalikampanjan aikaiset blogikirjoitukset

Vuoden 2020 alussa Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa valmistaudutaan kirkolliskokous –  ja hiippakuntavaltuustojen vaaleihin. Kirkolliskokousedustajilla on ollut takanaan vaihderikas toimikausi. Vaikka jäsenmäärä on jatkanut laskuaan ja talous entisestään tiukentunut, vallitsee kirkossa toiveikas ilmapiiri. Toiveikkuuden taustalla on yhteinen tunne siitä, että kirkko on löytänyt oman äänensä.

Vuonna 2020 kirkon viestintä on jatkanut kehittymistään. Kirkko ei ainoastaan kommentoi ajankohtaisia aiheita, vaan avaa uusia keskusteluja. Kirkon ääni on rohkea ja reagoi nopeasti. Rohkeus ja nopeus johtavat aika ajoin myös virheisiin, mutta niitä ei pelätä. Virheet korjataan ja niistä opitaan. Viestinnässä kuuluva kirkon ääni puhuu tinkimättä ihmisoikeuksien ja evankeliumin puolesta.

* * *

Kaikista asioista ei olla kuitenkaan yksimielisiä. Kirkon sisällä on käyty viimeisen neljän vuoden aikana tiukkoja keskusteluja, riitojakin. Keskustelukulttuuri on kuitenkin parantunut, sillä kirkossa on ymmärretty, kuinka erimielisyys ei ole uhka vaan mahdollisuus. Erimielisyys opettaa uutta ja auttaa kehittymään. Kirkon äänen on oltava monimuotoinen. Tärkeintä on, että erimieltä olevat säilyttävät halun oppia toisiltaan. Samoin se, että kaikki kokoontuvat yhteen yhteiseen jumalanpalvelukseen ja ehtoollispöytään.

Kirkolliskokouksessa, hiippakuntavaltuustoissa ja seurakunnissa on viimeisten vuosien aikana jatkettu keskustelua kirkollisen päätöksenteon nopeuttamisesta. Uusia malleja on löydetty ja kirkolliskokouksen määräenemmistövaatimuksiin on tehty kevennyksiä. Samalla on kuitenkin myös muistettu, että suunnitelmallisuus ja pitkäjänteisyys ovat kirkon toiminnan vahvuuksia. Ne ovat osa kirkon ääntä myös nykyaikana.

* * *

Suurin syy toiveikkuuden taustalla on kuitenkin luottamus Jumalaan. Kirkossa jaksetaan uskoa, että Jumala johdattaa sitä hyvään suuntaan. Jumala on läsnä niin kristittyjen arjessa kuin kirkon päätöksenteossa. Kristikunta ei tukeudu ihmisten neuvokkuuteen. Kirkko puhuukin myös Jumalasta yhä rohkeammin. Moniäänisessä kirkossa on selvästi kuultavista Jumalan ääni.

Paulus Pikkarainen

Kirjoittaja toimii seurakuntapastorina Kempeleessä.

Kirkolliskokouksessa ja hiippakuntavaltuustossa hän tahtoo olla rakentamassa äänekästä kirkkoa.

Comments are closed

Usko, rakkaus ja rakenteet

JouniP : tammikuu 28, 2016 8:00 am : Vaalikampanjan aikaiset blogikirjoitukset

Kirkolliskokousvaalien kynnyksellä mieleeni nousevat asiat, jotka näyttävät olevan hyvin etäällä toisistaan. Toisaalla usko ja rakkaus – toisaalla rakenteet. Mitä tekemistä uskon ja rakkauden yhteisöllä on rakenteiden kanssa?

”Business is business, and Moses is Moses”. Voi myös ajatella laajemmin, että kirkko on jotakin aivan muuta kuin sitä ympäröivä todellisuus. Uskon kieli ja normaalikieli ovat eri maailmoista, eikä niitä pidä sotkea keskenään. Joku voi tältä pohjalta pitää hyvänä sitä, ettei kirkko tangeeraa monessakaan asiassa arkitodellisuuden kanssa. Että kirkko on hengellisen todellisuuden ydinosaamisaluetta ja muut tehtävät se voisi jopa ulkoistaa pois. Näin yksinkertainen asia ei kuitenkaan (onneksi) ole.

Kirkolliskokous rakenteena itsessään kantaa tätä kahtalaisuutta kipuun saakka: kirkolliskokouksella on (annettu) perustehtävä – ja toisaalta, se on itsessään rakenne, jonka avulla perintöä yritetään hoitaa. Niin uskon kuin rakkauden alueella ihminen tarvitsee rakenteita. Yhteisöt vain eivät toimi ilman niitä.

1960-luvun perintönä olemme saaneet yhdeksi yhteiskunnallisen toiminnan välineeksi kriittisen tutkimuksen ja vallan analyysin (tosin sen juuret ovat 1850-luvulla). Niiden avulla on voitu osoittaa monenlaisia alistavia rakenteita, jotka säätelevät tiettyjen ihmisryhmien yhteiskunnallista asemaa. Kaiken kaikkiaan, valta ja rakenteet tuon analyysin seurauksena näyttäytyvät jotenkin aina lähtökohdiltaan epäilyttävinä, kahlitsevina, epätasa-arvoa tuottavina ja alistavina. Tämä on ehkä yksi syy, miksi aikamme karttaa (vähintään jähmeiksi koettuja) rakenteita.

Silti ajattelen, ettei mikään yhteisöllinen toiminta ole mahdollista ilman rakenteita. Siksi on tärkeä pohtia, mitkä rakenteet ovat sellaisia, jotka alistamisen sijaan tuottaisivat mahdollisimman paljon pitkässä juoksussa hyvää. Toisin sanoen, mitkä ovat hyviä ja kantavia rakenteita, sellaisia, joiden puitteissa myös usko ja rakkaus tulevat lihaksi?

Kirkon ydinviestistä

Kirkon tehtävänä on julistaa Jumalan kaiken ylittävää ja sisään sulkevaa rakkautta Kristuksessa kaikille ihmisille. Jumala kutsuu luomaansa ihmistä ja lähettää ihmiset kutsumuksensa mukaisesti elämään lähimmäisiä varten. Kirkon tehtävänä on rohkaista jokaista kastettua kutsumaan itseään kristityksi, Kristuksen omaksi.

Kirkon kolme olennaisinta kehittämissuuntaa 

1. Kristinuskon sanoman merkitykselliseksi tekeminen. Kirkon sanoma armosta ja lähimmäisen rakkaudesta on aina ajankohtainen, mutta se vaatii sanoman tulkitsijoilta vastuuta ja vaivaa. Kirkon sanoma etsii ja saa kunakin aikana rinnalleen myös yhteiskunnallisia rakenteita, jotka edistävät yhteistä hyvää. Tämä vaatii kirkolta kykyä muuttua. Näitä rakenteita ja suhteita on aika ajoin tarkisteltava – jopa  muutettava.

Kirkolla on perinnössään myös vahva sosiaalieettinen profeetallinen ääni, joka liittyy ihmisarvon luovuttamattomuuteen.

2. Vapaaehtoistyön ja maallikkouden uudelleen ajattelu.  Näen vapaaehtoistyön suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuuden kannalta aivan olennaisen tärkeänä ja kasvavana haasteena. Vapaaehtoistyötä on tehty hajallaan ja monilla tavoilla.  Seurakunnallinen perinne, liittäessään vapaaehtoistyön maallikkouteen, on ohjannut maallikkoja tekemään ”avustavia” toimintoja ilman, että he ovat voineet tuoda esiin ammattiosaamiseensa tai harrastuneisuuteensa perustuvaa osaamistaan.

Seurakuntien – ja seurakunnan työntekijöiden kouluttajien – yksi suuri haaste on vapaaehtoistyön rekrytointiin, organisointiin, ohjaamiseen ja koordinointiin liittyvät kysymykset. Seurakunnat toimivat (nykyrakenteen mukaisesti) työntekijäkeskeisesti. Maallikkouden ja vapaaehtoistyön uudelleen ymmärtäminen voisi tuoda seurakuntalaiset lähemmäksi työntekijöitä voidessaan käyttää omaa osaamistaan seurakunnan ja koko alueella elävän yhteisön parhaaksi.

3. Seurakuntia koskeva rakennemuutos ja jäsenyyden vahvistaminen. Minkälaisia ovat ne tulevaisuuden mahdollisesti hybridirakenteet, joissa kirkon ammattilaiset ja seurakuntalaiset toimivat enemmän yhdessä? Miten kirkko ja sen toimijat kaikilla tasoilla onnistuvat luomaan sellaisia rakenteita, jotka palvelevat kirkon perinnön hoitamista – uskoa ja rakkautta – parhaalla tavalla?

Lopuksi

Kirkko on uskon ja rakkauden yhteisö, joka saa merkityksensä Jumalan todellisuudesta, joka ylittää ajan ja paikan esteet. Silti samaan aikaan on selvää, että kirkko elää elämäänsä ajassa ja paikassa. Tämän takia kirkko ei pääse koskaan eroon rakenteistaan. Siksi on olennaista miettiä, mitkä ovat kulloinkin ne rakenteet, joiden puitteissa kirkko hoitaa mahdollisimman hyvin leivisköjään Jumalan luoman maailman parhaaksi.

Ja aina kun uusia rakenteita syntyy, on niiden peruskiveen muurattava muistutus, että ”tätä tehtäessä tämä rakenne näyttää parhaalta, mutta olkaa tulevaisuudessa vapaat muuttamaan ja korvaamaan tämä rakenne paremmalla.”

Kirkolliskokous on paljon vartijana etenkin sen suhteen, että se uskaltaa uudistaa kirkkoamme ja uudistua itsekin.

Jukka Hautala

TL, rehtori, Ylivieska

Comments are closed

Muutosvirtaa

JouniP : tammikuu 27, 2016 6:04 pm : Vaalikampanjan aikaiset blogikirjoitukset

”Ettehän te viime aikoina ole tehneet yhtään mitään siellä kirkolliskokouksessa!”

Puhekumppanin sanoissa oli painoa ja suuria kirjaimia. Mitta oli tullut täyteen siitä, että hänen mielestään vuosi toisensa jälkeen puitiin samoja asioita. Selvää kirkon ääntä tai päätöksiä ei kuulunut. Otsikoissa pyörivät aina vaan samat ongelmat ja kipukohdat.

Keskustelussa selvisi sekin, mille asioille olisi pitänyt saada tehdyksi jotain. Kun ei näihin asioihin nytkään tullut selvyyttä, ei ollut tehty mitään. Tuo paikalleen jääminen oli keskustelukumppanini mukaan ratkaiseva virhe.

Keskustelu jäi mieleen.

Oman kokemukseni mukaan kirkolliskokous on saanut päätetyksi montakin asiaa. Kirkon yhteisövero-osuus päätettiin vaihtaa valtionkorvaukseksi, virsikirjoihin on hyväksytty uudet lisävihkot ja lapsivaikutusten arviointi on vakiinnutettu. On turvattu eläkerahojen riittävyyttä nyt vielä työtään tekevälle työntekijäsukupolvelle, on etsitty luovia ratkaisuja hankalimmin talousahdinkoon painuneiden seurakuntien tilanteeseen.

Iso osa kirkolliskokouksen työstä on aivan arkiaskaretta, kuten arkkipiispa on asian ilmaissut. Sellainen ei herätä suuria tunteita eikä siitä nouse näyttäviä otsikoita, mutta se on silti kirkon toiminnalle elinehto.

Osassa asioita kirkko on kiiruhtanut hitaasti ja moni asia on kaatunutkin. Uudistamisen ja säilyttämisen välillä on iso jännite. Täysistunnoissa on moneen kertaan painotettu, etteivät kirkon asiat muutu eikä niiden tule muuttua sesongin mukaan tai gallup-kyselyiden perustella. Eipä tietenkään, sehän nyt on selvää.

Uusi kirkolliskokous jatkaa toukokuusta alkaen työtä isojen ja pienten asioiden kanssa siitä, mihin marraskuussa päästiin. Sen tehtävänä on keskustella avioliittokäsityksestä ja se ottaa kantaa tulevaisuuskomitean mietinnön pohjalta kirkon organisaatioon ja toimintamalliin tulevaisuudessa. Kaudella palataan ainakin joiltain osin myös paikallisrakennekeskusteluun.

Nämä eivät ole pieniä haasteita ja jokainen vuosi arvattavasti tuo tullessaan uusia ajankohtaisia muutospaineita. Niiden käsitteleminen viisaasti ja puheen muuttaminen toiminnaksi asti vaatii paljon sitoutunutta, yhteistä työtä. Kellään ei voi yksinään olla niin suurta viisautta, että nämä kysymykset sillä ratkeaisivat.

Kirkkomme on jatkuvan reformaation kirkko. Muutokset ovat sille välttämättömiä, joskus jopa isot muutokset. Kirkko on tämän ajan kristittyjen yhteisö, ei museo eikä suojelutoimien alainen muinaismuisto.

Isojen ja monitahoisten kysymysten kanssa ei päästäne harmoniseen yksimielisyyteen. Kirkkomme rikkautta on myös sen moniäänisyys. Joskus se kuulostaa kakofonialta, mutta kun sen keskeltä nousee voimakkaimmaksi yhteinen sävel, se saa aikaan uutta.

Kirkon päätöksenteossa on eduksi, että päättäjillä on avoin mieli ja kykyä kuunnella ja oppia toisiltaan. Kirkko ei ole minun kirkkoni – se on meidän kirkkomme. Metsäkin on hyvä nähdä oman seurakunnan tai intressipiirin puilta.

Ei se ole paljon pyydetty, että meillä on vilpitöntä halua ymmärtää niitä, jotka näkevät ja kokevat asiat toisin kuin me. Eikä yhteyskään ei ole vain samanmielisten keskinäistä yhteyttä vaan koko kirkon yhteyttä. Ja kirkon yhteys on ennen muuta yhteyttä Kristuksessa.

Katariina Pitkänen

Oulun seurakuntien oppilaitospastori

Comments are closed
« Page 1, 2 »